Shot in the Dark

I’ve been left out alone like a damn criminal
I’ve been praying for help 'cause I can’t take it all
I’m not done, it’s not over.
Now I’m fighting this war since the day of the fall
And I’m desperately holding on to it all
But I’m lost, I’m so damn lost

Kaksi viikkoa sitten pakkasin ja järjestelin tavaroita, toivoin että vielä lähtöaamuna saattaisin saada asunnon, ja lähdin puoliksi pakattuani kiireesti taksin kyydissä kaupunkiin laulamaan karaokea.  Varsin viisas päätös jättää puolivalmis laukku keskelle olohuonetta, kun tietää ettei se millään mene kiinni sitten kun yrittää. Niinpä taksimatkan aikana luettelin vaatteita, jotka ottaisin laukusta pois mutta jotka unohdin siihen mennessä kun poisto-operaatio piti toteuttaa.

Varsinainen laukaus pimeässä siis. Yöllisen itkupaniikkikohtauksen jälkeen menin levottomana nukkumaan ja heräsin muutaman tunnin kuluttua jatkamaan pakkausta. Lähtö lähestyi, tavarat eivät vain mahtuneet ja minä voin pahoin. Purin hammasta ja nostin nokkaani vielä vähän ylemmäs, etteivät kyyneleet olisi valuneet poskille. Siitä huolimatta heitin viime hetkellä laukusta talvikengät ja takkeja täyteen sullotun vakuumipussin ulos, että sain vihdoin laukun kiinni. Tulkoon postilla perästä.

Tavarani katosivat kuin huomaamatta eteisestä autoon. Tein viime hetken varauksen hostelliin ja arvoin, otanko viulua ollenkaan mukaan. Kaappasin kananmunan ja omenan laukkuuni, yritin siistiä huonettani ja sitten olinkin autossa menossa jo Tampereen linja-autoasemalle huomaten, että nopean lähdön jälkeen piti istua asemalla ainakin puoli tuntia, ennen kuin bussi lähtisi. Istuin Iskän kanssa asemalla, enkä tiennyt miten päin olisin ollut. Pitikö mennä vessaan, halusinko jotain evästä tai luettavaa, mitä tekisin tai sanoisin? Ajatukseni kiersivät kehää: kenen hiton hyvä idea tämä taas oli?! (Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki lähtemiseen liittyvä ahdistuneisuus liittyi lähes vain siihen, ettei kämppää ollut löytynyt.)

Bussi kaartoi laituriin, viimeiset halaukset ja heilutukset bussin ikkunasta. Haukoin henkeä ja räpyttelin silmiäni, kunnes tajusin käytävän toisella puolella istuvan mummon katsovan. Käänsin päätäni, suoristin päättäväisesti selkäni ja tuijotin ikkunasta näkemättä mitään. Kaivoin laukusta iPodini sijaan uuden kännykkäni (mikä tahansa tuttu kappale olisi työntänyt minut taas reunan yli) tajuten jättäneeni puhelimeni käyttöohjeen ja muistikortin kotiin. Puhelimen kamera tai musiikkisoitin ei toimisi ilman muistikorttia, mutta sitten löysin radion ja langattoman nettiyhteyden. Hoidin vielä viime tipan asioita netin ja puhelimen välityksellä. Odotin varausvahvistusta hostellilta, etsin perillä tarvittavia osoitteita ja lentolipun varausnumeroa. Olisihan sen e-lipun voinut tulostaakin, mutta enpä muistanut. (Eipä sitä myöskään tarvittu.)

Kun väsymys vihdoin iski, olin melkein jo Helsinki-Vantaalla. Keimolanportin vaihtoon kului kolminkertainen aika, kun vanha tantta ei tunnistanut omaa laukkuaan ja vaati saada tutkia muiden laukut, koska hänen laukkunsa oli kadonnut. Kun vihdoin pääsimme jatkamaan matkaa, vaihtobussi oli laittoman täynnä matkustajia ja matkatavaroita. Kuuntelin puolella korvalla lukioikäisen tytön juttelevan ulkomaalaisen pojan kanssa keskinkertaisella englannillaan ja olin huojentunut, kun pääsin ihmisten ja laukkujen keskeltä ulos. Helsinki-Vantaa oli kuitenkin kuin Stockmannin kulma alennusmyynneillä, ja haahuilin ärsyyntyneenä kuormajuhtana ihmisiin törmäillen.

KLM:n lähtöselvitys piti tehdä itse, eikä henkilökuntaa näkynyt mailla eikä halmeilla. Vierasmaalainen ydinperhe laajennettuine sukuineen ei ymmärtänyt lähtöselvityskonetta ja tukki koko paikan. Huokailin pitkään, naputin jalkaani ja mulkoilin perhettä, mutta heiltä jäivät ilmiselvät vihjailuni huomaamatta. Vihdoin eräs suomalainen mies oli saanut selvitettyä itsensä kaikkiin määränpäihinsä asti ja pääsin selvittämään itselleni lentolipun. Törmäsin kyseiseen mieheen myös turvatarkastuksessa, lentokentän kahvilassa ja yllättäen huomasin lentokoneessa paikkani olevan saman miehen vierestä.

”Tääkö on se yksi väsynyt matkustaja?” itseäni muutaman vuoden vanhempi blondi kysyi tiskin takaa, kun raahasin muuttokuormaani ruumaan vietäväksi. Totesin matkani oleva lähes vasta alussa samalla kun yritin nostaa laukkua hihnalle. 24 kiloa. Irvistin mielessäni, mutta virkailija kiinnitti viivakoodin laukkuun ja käännyin lähteäkseni – liian hätäisesti. Viuluni oli havaittu, samoin kuin iso käsimatkatavaralaukkunikin. ”Mitä sulla on käsimatkatavarana?” Näytin viuluani ja ilmoitin vieväni sen mustan laukkuni kanssa. Mutta musta laukku pitikin punnita. Virkailija oli kuitenkin armollinen ja kiinnitti keltaisen ”hyväksytty käsimatkatavara”-lapun 13 kiloiseen laukkuuni. ”Vähän liian painava, mutta menköön tän kerran.” Kiitin ja kaivoin näköyhteyden katkettua mustasta laukusta toisen käsilaukkuni.

Myöhemmin koneeseen noustessani yritin livahtaa saman virkailijan ohi huomaamatta kolmine käsimatkatavaroineni, mutta toinen virkailija tiedusteli reippaalla äänellä, mitä yritän viedä koneeseen. Ilmoittaessani kantavani selässä viulua, nainen totesi, ettei siinä ollut keltaista lappua. Sain kuulemma yrittää viedä viulun koneeseen, mutta virkailija kuulosti varsin epäilevältä. Sanoin yrittäväni, mulkaisin blondia, joka oli kuullut keskustelumme, ja astelin lentokoneeseen kolmen käsimatkatavarani kanssa kenenkään pysäyttämättä, vaikka olin jo valmistautunut vuodattamaan kaikki padotut kyyneleeni viuluni hyväksi.

Lentokoneessa istuin ikkunan vieressä, katselin ulos ja luin kirjaa. Olin syönyt lentokentällä lohiruisleivän, joten laitoin koneessa jaetun sämpylän säilöön myöhempää varten.  Laskeutumisen ajan irvistelin ja puristin käsivarttani saaden aikaan varsin syvät kynnen jäljet ihoon.  Schippholin kentällä sain jälleen kantaa pitkän matkaa 15 kilon edestä tavaroitani, kunnes vihdoin löysin laukkuhihnan. Vaapuin ulos päästyäni infopisteelle, josta minut neuvottiin oikeaan suuntaan ja oikealle junalle. Lipun ostaminen olikin yllätys, sillä Visa Electron ei toimikaan tässä maassa kuin harvoissa paikoissa. Onneksi sain sen menemään sillä kertaa läpi luottokorttina, sillä en tiedä MasterCardini pin-koodia, eikä kone olisi suostunut ottamaan käteistä.

Junassa seisoin puolen tunnin matkan eteisessä, koska en millään jaksanut rahdata tavaroitani sen pidemmälle. Takamukseni ei myöskään olisi kestänyt enempää painoani ja huojuin mielelläni junan rytmissä jalkoja venytellen. Ojensin lipun hollantia puhuneelle konduktöörille ja hymyilin väsyneesti kiittäessäni hollanniksi, kun sain leimatun lipun takaisin. Tuijotin tasaista peltomaisemaa pimenevässä illassa ja huomasin täällä pimeän tulevan aikaisemmin kuin Suomessa. (Myöhemmin tajusin asian johtuvan aikaerosta – ei auringosta, niin kuin aluksi luulin.) Etsin jokaisella asemalla kiireesti aseman nimen ja jäin vihdoin oikeassa kaupungissa pois junasta.

Asemahallista oli pitkä matka ulos. Raahasin jälleen painavaa taakkaani ja seurasin taksi-opasteita. Asema on remontissa ja näyttää tällä hetkellä varsin rumalta. Pääsin ulos enkä nähnyt taksitolppaa takseista puhumattakaan. Ihmisiä seisoi bussipysäkeillä, mutta minulla ei ollut karttaa, suuntaa tai edes voimia lähteä seikkailemaan bussilla hostellille. Kysyin apua itseni ikäiseltä tytöltä, joka oli lähtenyt Utrechtin yöhön (olihan lauantai-ilta). Ilmeisesti minun piti soittaa taksi, jonka numeroa minulla ei ollut. Eipä ollut tytölläkään, koska hän asuu Amsterdamissa. Tyttö kuitenkin osoitti minut lähimpään ravintolaan ja sanoi, että sieltä voisin saada taksin numeron (tai jonkun soittamaan taksin puolestani), mutta taksi tolppa paljastui ravintolan vierestä. En vain ollut nähnyt sitä ison mainostolpan takaa.

Kaivoin taskustani lapun, johon olin kirjoittanut hostellin osoitteen ja iskin sen nuoren taksikuskin kouraan. Varmistin, että hän tiesi paikan ja vajosin uupuneena takapenkille. Kuljettaja väänsi trance-musiikin kovemmalle ja painoi kaasun pohjaan. Katsoin ihmetellen ohi vilistäviä rakennuksia ja valoja pimeydessä. Ensivaikutelma Utrechtista ei ollut positiivinen: oli kylmä, kosteaa ja sateista. Pimeä tuli aikaisin ja kaupunki näytti rumalta. En pitänyt taksikuskista ja nielin vaivalla suomalaisia kirosanoja siinä vaiheessa, kun taksin kuljettaja kääntyi kysymään minulta, missä hostelli on. Onneksi en turhaan varmistanut etukäteen, tiesikö hän, minne olen menossa. Hetken alueella pyörittyämme kaivoin puhelimen esiin ja pyysin kuljettajaa laittamaan musiikkia hiljemmalle. Pyynnölläni oli tuskin mitään vaikutusta. Hostellista vastattiin ja minä työnsin puhelimeni taksikuskille. Puhukoon itse. Ohjeet löytyivät, paikka löytyi ja kuljettaja tömäytti laukkuni katukivetykselle. Alkoi sataa.

Painoin summeria. “Push the door!”, käsky kävi, muttei auttanut. Ovi ei inahtanutkaan, vaikka kuinka työnsin. Joku kävi aukaisemassa oven ja vastaan tulvahti kostean pyykin haju. Toisen kerroksen ”lounge” oli täynnä lauantai-iltaa istuvia asukkaita. Kävelin laput silmillä vastaanottotiskille, vaikka tunsinkin katseet selässäni. Tavarani olin jättänyt portaiden juurelle. Maksoin kahdesta yöstä, kävin alimman kerroksen sekamajoitushuoneessa ja muutin mieltäni. Halusin sittenkin ylimmän kerroksen naismajoitukseen. Väitin kivenkovaan voivani kantaa tavarani ylös itse, mutta vastaanoton nainen kuulutti herrasmiehiä ja muutama vapaaehtoinen puuskutti muutaman kerroksen verran portaita ylös muuttokuormaani kantaen. Pyysin pakaasien painoa anteeksi ja kiitin avusta. Sain avaimen lisäksi käteeni omenan ja käskyn syödä, mitä vain kaapista löytyi. Ruoka sisältyi majoituksen hintaan pitkin vuorokautta, eväät sai tehdä mukaan. Siksi olinkin paikan valinnut. Hain lakanat ja pyyhkeen, pesin hampaani ja kasvoni ja kiipesin ainoaan vapaaseen sänkyyn 12 hengen huoneessa. Lähetin viestit kotiinpäin ja vaivuin kahdeksitoista tunniksi uneen. En edes kuullut, kun illanviettäjät tulivat nukkumaan.

Oh I wish it was over,
And I wish you were here
Still I’m hoping that somehow